Hesassa olimme yötä tuttujen nurkissa ja hyvissä ajoin Helsinki - Vantaan lentoasemalla odottelimme USA:n lentoa.

Kun keskustelupalstoja matka-aiheeseen liittyen lueskelimme, kaikissa tutui olevan hätä siitä, kuinka vähän vaihtoaikaa on JFK:n kentällä. Varsinkin maahantuloseremonioissa povattiin menevän aikaa ja kulkuyhteyksien selvittämisessä vielä lisää. Omalla kohdallani ei passintarkastaja kysynyt muuta kuin oleskeluaikaa maassa, sormenjäljet ja passikuva. Aikaa meni noin 4 minuuttia. Mun noin 30 kg painava pakaasi oli jo menettänyt talutuskahvansa. Tullissa se oli pengottu ilmeisesti runsaan elektroniikan takia ja hälytyspunaiset tukiliinatkin oli poistettu? Onneks tunnistin laukun hihnalla kolmesta pienestä reijästä, jotka tulivat kun logo irtosi kankaasta.

Airtrain, joka kulkee terminaalien väliä, kiertosuunta oli terminaali nro seiskasta kasiin. Aikaa meni siinäkin noin 10 minuuttia. Lopputulos oli, että kahden tunnin vaihtoajasta yksi tunti meni venttailemiseen ja tankkaamiseen.Ihn hyviä pizzoja täällä tehdään. Ei ollut kiire. Yleiskuvana lentoasema oli toimiva, opasteet oli hyvin näkyvillä ja virkailijat asiallisia. US:airin lento oli vähän kolhompi.

Vegasin kentällä oli ensimmäiset peliautomaatit melkein heti laukkupisteen jälkeen. Taksimies kiepautti meidät hotellille ja tyrkkäs heti käyntikortin käteen - palvelua tarjotaan. Taksit on suurin piirtein kotimaan hinnoissa. Sahara-hotelli, jonka varasin netin kautta, oli ok. Hinta - laatusuhde kohdallaan. Huoneita varmaan enemmän kuin Joensuussa yhteensä, jos ei oteta keskussairaalaa mukaan. Pieni kävelylenkki vielä illasta ja sitten koisimaan. Ihmettelimme muun muassa palmuja joille kaikille oli järjestetty keinokastelu. Ja vesi tuodaan tänne Coloradojoelta. Joka puolelle rakennetaan koko ajan lisää hotellitorneja.

Las Vegas käyttää energiansäästölamppuja ja vihreätä sähköä.

Matkan aikana tuli unta ehkä tunnin verran, silti uni toppas kolmen jälkeen ja lähdimme vähin äänin Jarin kanssa kuvamaan Vegasin valoja. Käppäilimme katuja kolme - neljä tuntia ihmetellen kuinka vähän liikennettä tässä menopaikassa on. Vielä siihenkin aikaan kasinoissa oli harvakseltaan peliriippuvuudesta kärsiviä yksikätisten pelikoneiden kahvoissa. Toki korttipelitkin vielä sujuivat.

Vihkikappeleita oli sillä sun täällä, huvittavin oli drive in kappeli. Ei tuhlata aikaa hääseremoinioihin vaan mennään suoraan asiaan.

Main Stripillä, katetulla osalla pari vartijaa tuli kysymään mistä firmasta ollaan. - Turisteja, kerroimme ja miehet neuvoivat, että ei kannata kuvata kauan yhdessä paikassa, ettei herätä liikaa huomiota. Yleensäkin poliiseja näkyi katukuvassa aika vähän, mutta vartijoita sitäkin enemmän. Varuste vyö oli täynnä tavaraa ja olemus oikein siisti. Hotellilla herättelimme isän ja pojan ja pahan hajun ja ajoimme paikallisella kiskobussilla suurimpien kasinoiden valtaaman kadun toiseen päähän. Lämmintä oli reilusti parikymmentä - shortskeli.

Ihmisistä sen verran, että ikäjakauma täällä on keski-ältään noin 50 vuotta.

Täällä viinapullo pakataan paperipussiin. Kaksinaismorilismia parhaimmillaan.

Kaupungista löytyi selvää suomen kieltä.

Kaupan hyllyllä oli myynnissä saippuakuplan puhalluslaite.

Erään hotellin aulassa oli pallo, joka koostui lukuisista pienistä palloista jotka roikkuivat jokainen omassa langassan.

Nojasimme kadunkulmassa olevaan graniittijärkäleeseen joka heilahti kevyesti ja  kopisi muovisesti ja oli kiinni pienellä munalukolla katupultissa. Heh.. Nyt porukat koisii ja valmistaudumme illan kuvauskeikalle Bellaggion ja MGM:n hallitsemiin maisemiin.

Otin joitakin kuvia sinisestä hetkestä hotellin ikkunasta. Valoviivat kukkuloiden yllä ovat todennäköisesti Yhdysvaltain merijalkaväen helikopterilaivue.

Ilta Vegasin pääkadulla suurempien hotellien antoi toisenlaisen kuvan kaupungista. Päivällä nuutuneen ja sekavan oloinen kaupunki sykki elämää. Upeasti valaistut, toinen toistaan hienommat hotellit oli näkemisen arvoisia. Suurin MGM. 5500 huonetta, eli taitaa olla enemmän kuin Pohjois-Karjalan koko huonetarjonta.

Respatiskiä oli lähes sata metriä ja pelihalli useita hehtaareja. Koko pinta-ala 14 hehtaaria.

Kaikkein hienoin oli kuitenkin Bellaggio hotellin suihkulähdeshow, se veti mykäksi.

Se mikä pisti silmään, oli paikkojen siisteys.Kasinoiden siirtotyöläiset puunasivat koko ajan paikkoja eikä sisällä roskia ollut. Vaikka oli tarkoitus tulla hotellille nukkumaan aikaeron vuoksi jo puolilta öin, meni ihmetellessä kello kahteen, ennekuin pääsimme takasin.Vielä latailin kuvat läppäriin ja pari sivuille, niin kello olikin yli kolmen ennen kuin pääsin nukkumaan.

Eiffeltornista Strpin varrelle.

Egyptilaishenkinen Luxor-hotelli

Aamulla kävimme amerikkalaisella aamiaisella mäkkärissä, yök.

Tänä päivänä lähtee lento Sacramentoon

Aamulla lähdimme kolmen aikaan ajamaan Yosemiten kansallispuistoon Sierra Nevadalle. Puistossa oli juuri ennen paikalle pääsyä sattunut maanvyörymä, jossa osa vuoren useita satoja metrejä korkeasta jyrkänteestä oli rysähtänyt alas. Yksi ihminen kuoli. Clarice Pointilla, jonne menimme, oli vanha mies, joka oli nähnyt tapauksen.

Itse näköalapaikka, Clarice point, veti hiljaiseksi. Kuten eräs meistä tuumi, menee top teniin.

Noin kilometrin pudotus suoraan alaspäin pakotti pitämään  kaiteesta kiinni. Harmi vaan kun on kuvaamassa, siihen keskittyy sen verran ettei pysty täysillä fiilistelemään tällaista paikkaa. Pitää fiilistellä sitten kuvista. Alhaalla pörräsi helikopteri, olli jännä katella sitä kaukaa ylhäältä.

Paikalla käy vuosittain pari miljoonaa ihmistä, nyt oli rauhallista kun olimme ajoissa liikkeellä. Puisto näytti yleensäkin hyvin hoidetulta ja siistiltä. Rakennuksissa ei näkynyt graffitteja. Puistonvartioilla oli hyvin varustetut varustevyöt ja siisti ulkoasu.

El Capitanilla oli kiipeilyryhmä, kiikarilla juuri ja juuri eroitti. Ryhmää kuvasi helikopteri seinämän tuntumassa.

Vuorelta laskeuduimme alas, mäkeä oli sen verran että jarrut kärysivät, mutta siitä huolimatta ajoimme katsomaan eli sequoiamäntyjä. Niitä kasvaa pienellä noin 100 neliökilometrin alueella. alueella Yosemitessä.

Puut on tyveltään olohuoneen kokoisia ja pituutta yli 70 metriä.Suurimmassa puussa oli oksa pari metriä paksu.

Harmi vaan että oli aivan pilvetön taivas ja varjojen ja huippuvalojen ero niin huikea, eli huonoin mahdollinen kuvauskeli.

Puistossa oli poltettu metsää edellisenä tiistaina. Kun tuollainen puu kaatuu, niin runko menee valtavan massan vuoksi palasiksi. Valtavat rungot palaset kärysivät vielä.

Illalla Tapanin ystävät kutsuivat meidät illalliselle kotiinsa. Vastaanotto oli lämmin ja ruoka jälleen erinomaista. Ystävällisiä ja välittömiä ihmisiä. Sitten kuvien lataus koneelle ja tutimaan, kello venähti taas puoli yhteentoista. Aamulla heräsin kolmen aikaan kirjoitteleen tekstejä ja arkistoimaan kuvia. Täällä on kiireinen aikataulu.

Aamulla huomasin että vara-akku oli tyhjä ja toisessa oli virtaa jäljellä 3%. Davisista löytyi kuitenkin kauppa joka omistaja avasi meille kuitenkin oven, vaikka liikkeen avaamiseen oli tunti aikaa. Sieltä saimme ostettua edullisen tarvikelaturin autopistokkeella. Hyvä palvelu.

Jari kuskina ajoimme vuoriston yli Napa Valleyn viinilaaksoon. Siellä oli viehättävä pieni kylä St Helena, ja laaksossa viljeltiin viinirypäleitä. Täräyttelimme joitakin kuvia lähinnä muistikuvien tueksi ja nappasimme joitakin terttuja autoon maisteltavaksi. Oli ainakin tuoreita.

Jatkoimme Muirin punapuu alueelle ja kävimme senkin läpi ajanpuutteen vuoksi pääpiirteittäin. Kuvauksia ajatellen keli oli huono, kirkas aurinko loi syviä varjoja ja valopisteitä. Kuvista tuli sekavan oloisia.

Jatkoimme San Fransiscoon Pier 39 lle, satamassa olevaan aika mukavaan alueeseen jossa loikoili kymmeniä merileijonia ihmisten pällisteltävänä.

Kaupan päälle saimme seurata ilmaiseksi maailman parhaan taitolentoryhmän, Blue Angelsin puolen tunnin esityksen meren yllä rannan tuntumassa. Jylinä oli melkoinen ja temput huikeita. Mukavan lisämausteen toi Tapanin, joka on myös lentäjä, asiantunteva selostus erilaisista kuvioista. Nää on todellisia Top Gun miehiä.

Ajoimme San Fransiscon kuuluisat jyrkät kadut, joissa on kuvattu jenkkielokuvien takaa-ajokohtauksia. Oli helppoa kuvitella kuinka risteyskohdissa autot hyppäävät. Kadut on sen verran jyrkkiä että autot parkkeerataan sivuttain. Aika velehon näköstä.

Kiinalaiskortteliin syömään. Kortteli on maailman suurin kiinan ulkopuolinen yhteisö. Katujen varsilla oli myyntikojuja ja ulkoilme muutenkin nuhruinen muuten siistissä kaupungissa jossa liikennekin oli maltillista. Ruokaa tuotiin pöytään kuutta eri lajia, eikä jäänyt epäselväksi että nyt nälän on lähdettävä. Eipä aamun jälkeen oltu syöty muuta kuin luumuja ja viinirypäleitä.

Kaupungin halki nopeasti viimeiselle kohteelle, Golden Gatelle sopivasti parhaisiin iltavaloihin. Hieno paikka sekin. Siltaa korjataan, maalataan kuulemma jatkuvasti, työ on sen verran suuri että kun edellisen saa valmiiksi, uutta täytyy heti aloittaa.

Kukkulalla josta kuvasimme oli muutamia nuoria illan vietossa. Ei humalaisia.

Illalla olimme kotona yhdeksän aikaan, ja Tapanin ystävä John kävi toivottamassa hyvää matkaa ja antoi hiukan kuivattuja hedelmiä matkaevääksi. Latailin kuvat koneelle, arkistoin mitä ehdin ja taas kello oli puoliyö. Heräsin taas neljältä arkistoimaan kuvia ja päivittämään sivuja. Kiirettä pukkaa.

Seuraavaksi lennämme takasin Vegasiin ja otamme auton alle ja suuntaamme varsinaiselle roadtripille.

Kasattiin romut ja vuokra-auto alle. Vähän hämmennystä aiheutti, kun autossa ei ollut ollenkaan rekisterikilpiä, Ei edessä eikä takana. Kävi ilmi, että auto oli ensivuoden mallia ja ajettu 43 mailia. Dodge Caravan hopea navigaattorilla. Magellan navigaattori oli nopea omaksua ja pian etupyörät nielivät ahnaasti highwayta. Noin 30 mailin päässä kaupungista kävimme syömässä huoltoasema-sekatavarakaupassa, hinnat olivat jo halvemmat. Eteen tuli naudan seläke, ei pieni, paistettuja perunoita ja kananmuna sekä salaatinlehti pieni sellainen. Bensiini näytti menopelille maistuvan.

Lähestyessämme Springdalea, tie laskeutui ensin suureen rotkoon ja kalliot saivat jo punaista sävyä. Springdale on sievä pieni kylä ennen Zionin kansallispuistoa. Kylä elää turismista. Siellä näin elämäni ensimmäisen biisonin ja karibun. Karibun huuto oli hieno ja biisonista tuli vähän Morgan Kane fiilistä. Puistokortilla sisään ja taas suomipoikien leuat lonksui. Puiston läpi menee tie, parista kohtaa vuorten läpi ja paikka on epätodellisen HIENO! Vaikka olen kuvia nähnyt Zionista aika paljon, ja tiesin suurin piirtein mitä on tulossa, oli jyrkät eriväriset vuoret ja laaksot uskomattomia. Hienoin paikka missä olen koskaan käynyt. Ei osaa kuvailla sanoin.

Autoja liikkui teillä tasaisesti, ja vaikka puistossa käykin turisteja 3 miljoonaa vuosittain, ei roskia ollut ja normaali turisti ei tieltä poistu montaakaan kymmentä metriä. Tien varrella oli levennyksiä tasaisin välein eikä juurikaan ruuhkaa ollut. Jotkut pensaat oli ruskassa, lehdet punaisia.

Näytti siltä että meillä on huono tuuri kelin suhteen, vuoret näyttivät kauempaa katsottuna olevan kokonaan pilvessä ja välillä tuli vettä. Päästessämme puistoon sisälle, pilviin tuli sopivasti reikiä suodattamaan mukavia spotteja vuorten rinteille. Ajelimme laaksossa iltapäivän ja illalla etsimme huonetta Springsdalesta. Paikat olivat järjestään täynnä mutta löysimme viimein huoneiston, joka ei ollut muille kelvannut. Se oli helvetin kylmä. Huoneesta oli mennyt lämmitys rikki selosti virkailija, mutta mikäs auttoi. Tässä vaiheessa emme olleet vielä valmiita autoyöpymiseen. Kamat sisään. Kävin vielä kuvaamassa vuoria kuun valossa, pojat oikas ruotonsa heti. Ei ennen ole motellissa tarvinnut nukkua kaikki päällysvaatteet päällä eikä siltikään ollut hiki. No, pitänee seuraavalla kerralla varata kämppä aikaisemmin. Nousin viideltä kirjoittamaan ja seuraavaksi kävästään aamiaisella ja lähetään koluaan puistoa tarkemmin. Iltavaloille yritetään mennä Bryce Canyoniin. Sormet kohmettuu tätä kirjoittaessa...

Aamiainen oli luku sinänsä... Officen eteisessä oli 3 x 5 metrin tila, jossa oli tarjolla automaattikahvia, teetä, mehua, 4 palaa leipää, hilloa ja vettä. Leivät loppuivat kesken, eikä kehoituksista huolimatta lisää tullut, eikä myöskään roskakoria roskille. Offisessa olevat henkilöt vai seisoivat vain paikoillaan välinpitämättöminä ja eivät ymmärtäneet englantia. Leipää ja roskista pyysimme meitä seuraaville asiakkaille. Yök.

Onneksi saimme halvalla tukevat hampurilaiset lähikilpailijasta. Suosittelen

No, menimme Zioniin uudestaan ja linja-autolla kanjonin loppuun asti.Siinä ei oikestaan muuta kuin jyrkkiäkallioita ja joki.

Joka tapauksessa hieno paikka.Perillä oli mukava seurata trekkailjioita,jotka kahlasivat joen poikki silmää räpäyttämättä ja kenkiä riisumatta. Joka on ajanut tien läpi puiston, ei meidän kokemuksiemme mukaan saa parhaita säfäreitä kuin ajaessa sopivassa iltavalossa läpi puiston.

Matka ei oo pitkä. Iltaa myöden ajelimme kohti Bryceä mutta emme ehtinee kuutamolle sinne ja jäimme yöksi Harold´s Place motelliin, hinta taas 74 dollaria ja läheisesä ravintolassa kävimme syömässä. Otimme jälkiruuat, oluet ja heti hinta hyppäs koko porukalta yli 100 dollaria. Taas opittiin. Kämppä oli aika lämmin, sentään. Respan kaveri oli hyvä piirtämään, hänellä oli kesken hirvipiirros, ja ilmeisesti hänen teoksiaan oli motellin seinillä. Hyviä juttuja.

Motellille mennessämme bongasin biisoneita tien varrelta ja siinä tuli kuviin villin lännen meininkiä. Ehkä parhaat kuvat siihen mennessä.

Ei sen puoleen mukavissa maisemissa se on ratsastellut. Aika kuivaa kuitenkin.

Aamulla pimeessä matkaan Brycelle. Pakkasta oli varmaan 10 astettta ja pakko oli hakea kaupasta lisää kuteita. Ilman niitä oltais paleluluttu ku russakat. Tuuli oli sen veran kova ettei kanjonin reunalla ihmiset viipyneet viittä minuuttia kauempaa.

Bryce on hieno, aivan mahtava paikka! Paikalla on 200 pakkaspäivää vuodessa ja vesi ja pakkanen syövät kallioita hitaasti maan tasalle.

Kiersimme Jarin kanssa polun alhaalta Queens Gardensin halki.

Hienoa hiimailla kivitornien välissä. Vuoret oli murentuneet jauhoksi. Silti ei pölyä leijaillut ilmassa, onko hiekka niin painavaa vai mikä lie syy?

Autolle päästyämme oli yllätys, kun Reijo pudottanut auton avaimen. Pöyhittiin koko auto ja Reijo arveli että se oli pudonnut alas laaksoon, missä hän oli vähentänyt vaatteita. Sieltä avain löytyikin. Sittemmin avain löytyi taas auton kynnykseltä, jolloin otin sen takavarikkoon omaan reppuun, --- kele! Bryceltä startattin kohti Antelope Canyonia. Yötä olimme olimme Kanabeessa, Oikens Lodgessa. Hinta taas 100 dollaria.

Hyvää oli se että saimme pestyä pyykit. Siisti paikka.

14.10. 2008 Antelope Canyon

Glen padon yli Pagen kylän kautta Antelope Canyonille. Canyonilla oli parkkimaksu 6 dollaria per henki ja kuljetus plus opastus 25 dollaria per henki.

Vähän myöhästyttiin parhailta valoilta. Suunnitelmani oli että olaisiin Antelopella puolenpäivän korveilla jolloin auringon säteet tulee kiiloina kanjoniin. Nyt olimme auttamattomasti myöhässä, klo 14:00. No, erikoinen paikka joka tapauksessa.

Muodoista löytyi profiili.

Navajot nyhtävät turisteilta rahat, mikä lienee oikeutettua, kun ajattelee heidän historiaansa. Vähän jäi semmoinen maku että he ovat vieläkin katkeria historian tapahtumista, varsinkin Monument Valleyssa se tuli esille. Tien varrella oli tasaisesti tyhjiä pulloja. Onko syynä se ettei reservaattiin saa tuoda alkoholia, niin se juodaan ja pullot singotaan autosta. Täällähän ei ole palautuspullosysteemiä. Jos olisi, tienvarsipulloista saisi hyvät liksat.

15.10.2008 Monument Valley

Yöllä ajelimme Monument Valleylle ja jäimme yöksi tien varteen.

Aamulla olikin hienot jutut kun vuoritolpat olivat vasten auringonnousua.

Kuu laski sopivasti erään kivitolpan haarukkaan ja kuutamo oli siten purkissa.

Ihmeellistä että millä navajot tulevat toimeen, tai ovat aikoinaan tulleet toimeen alueella jossa ei ensinäkemältä näy mitään kuin piikkisiä pensaita ja hienoa hiekkaa. Vesipaikatkin on vähissä. Selviytyjä kansaa.

Lännen kuuluisimpia tiemaisemia Monument Valleysta.

Yhdellä myyntikojulla oli navajoäiti laittelemassa myyntitiskiä kuntoon. Hänellä oli mukanaan pieni tyttö, 4 vuotta. Oikein sievä. Tuli omia tyttöjä ikävä.

Vanha inkkarisetä kolopotteli hepallaan aina kuvattavaksi, kun isompi ryhmä tuli paikalle. Paikalla oli kyltti, jossa kuvauksen hinta oli 2 dollaria. Ilmeisesti vapaaehtoinen, sillä en nähnyt juurikaan muiden kun Reijon ja minun maksavan vanhukselle.

Ajelimme vielä aamupäivän laaksossa ja lähdimme yöksi Galluppiin.Sieltä löytyi halpa motelli hintaa 45 dollaria. Ihan siisti.

Muuten kohtalaisen rauhallinen kylä, pikaruokapaikkoja seitsemän vierekkäin ja limppari halpaa kaupoissa. Ei ihme että perse leviää.

16.1012008

Nyt on maisemat vaihtuneet jo metsäisiksi ja välillä autiomaat on takana. Tänään mennään Santa Fehen yöksi.

Rekan kuljetusta amerikan malliin.

Albuquerquessa kävimme Sandia Peakilla, maailman pisimmällä köysiradalla. 30 henkee koppin ja varttitunti ylös kolmen kilometrin korkeuteen.

Huljakat näkymät.

Sumuiset vuoret.

Vähän sompailtiin kaupungissa ja hujautimme Santa Fehen.

Navigaattori ei osannut neuvoa oikein, mutta onneksi Jari oli koko ajan kartalla ja jakoi hyviä opasteita. Perille motelli 6 sen pihaan päästiin vaivatta. Liikenne oli kohtuullista. Nyt lähetään tsiikaileen Santa Fen elämää. Tuleeko Morgan Kanen haamu vastaan? Täällähän se on syntynyt jossakin Santa Fen tien varrella 1855. Ei sen puoleen mukavissa maisemissa se on ratsastellut. Aika kuivaa kuitenkin.

Kävimme syömässä kiinalaisessa jossa oli 74 ruokalajia.

Jarin kanssa ahdoimme kuusi lautasellista. Paras paikka missä ollaan syöty ikinä, hinta pikkusen yli kympin.

Jarin maha syönnin jälkeen.

Täällä matkaavien kannattaa hakea ekasta motelliketjusta (motel6 tai motel8) kirjanen ,jossa on kaikki ketjun motellit. Helpottaa huomattavasti matkailua. Kiitos taas Tapanille neuvosta!

17.10.2008 Santa Fe

04.50 heräsin suussa Morgan Kanemainen maku. Edellisenä päivänä etsimme Old Grand Dad merkkiä, tuloksetta. Muita merkkejä kyllä löysimme. Oli jo aikakin huuhtoa aavikon pölyt kurkusta. Puisteltiin pölyt stetoneista ja lähettiin kylille aamupäivästä.

Ajoimme keskustaan ja käppäilimme kaupungissa ja kattelimme paikallisten elämää. Paljon turisteja vaikutti olevan liikkeellä.

Pikku episodi sattui kun auton avain ei toiminutkaan ja kaikki muut avaimet oli autossa sisällä. Saatiin lukkoseppä paikalle joka vaivattomasti pumppas oven yläkarmin raolleen ja pujotti tangon sisälle jolla napsautti oven auki.

35 dollaria. Nyt on avaimet jokaisella taskussa.

Jonkun tiedon mukaan Santa Fessä käy eniten turisteja Yhdysvalloissa. Seuraavana päivänä lähdemme ajoissa kohti Roswellia ja Carlsbadia. Vähän pysäytetään matkaa.

Santa Fe on ihan mukava paikka.

18.10.2008 Tasankoa ja suoraa tietä

Muutama kymmenen mailia Santa Festä maisemat muuttuivat suunnattomiksi tasangoiksi. Vuoristo erottui varmaan sadan kilometrin päästä. Uskomaton näkyvyys, Varmaan 200 kilometriä ja tiessä yksi mutka.

Joitakin pukkeja nähtiin tien varressa aidan toisella puolella. Piikkilanka-aita on joka paikassa ja langat tosi kireällä.

Motel 6 kirjasta löysimme majapaikan Carlsbadista. Muutaman hienoisen ratin käännön jälkeen majoituimme ja seuraavana päivänä harmitti kovasti, kun mulla oli mielessä alun perin, että olisimme käyneet katsomassa luolasta lähteviä lepakoita. Siinä majoitustohinassa ei asia putkahtanut mieleen, ja niin lepakot jäi näkemättä.

Aamusta hyvissä ajoin luolille. Aika hienot.  Läntisen pallonpuoliskon suurimmat. Välillä tuntui että tasapainoa huippas, kun ei ollut selvää horisonttia.

Luolaan mahtuu 14 jalkapallokenttää. Luolan suulta lähtee kaidetie, jota kiersimme koko ajan kävellen lähes kolme tuntia. Täytyy tunnustaa, että amerikkalaiset hallitsevat nämä kansallispuistoasiat. Täälläkin, kuten joka paikassa, on mahdollistettu kierrokset myös pyörätuoliasiakkaille. Maan alle yli 200 metrin syvyyteen menee hissi ja urat on tehty pyörätuolilla kuljettaviksi. Kaikki virkailijat ovat  ystävällisiä, mutta eivät tunkeilevia.

Kokoa on vaikea hahmottaa muuten kuin käyttämällä vertailukohdetta. Jari seisoo kaiteen luona pienenä silhuettina.

 Luolakierroksen jälkeen tienpäälle ja Texasiin. Edessä oli sen verran pitkä ajomatka, että emme käyneet Mexicon rajalla, vaan ohitimme El Pason ohitustietä. Välillä oli kaktustasankoja, Morgan Kanen ratsastusmaastoja. Aika kuivaa ja yksitoikkoisen piikikästä. El Pason esikaupunki alueella oli valtavat autohajoittamot. Satoja metrejä romuautoja.

Aika outoa että rajavartijoiden tarkastuspisteitä on satoja kilometrejä sisämaassa. Ihan sama jos me tarkastaisimme ihmisten paperit Keski-Suomessa. Passit piti näyttää. Varmaan Mexicon raja vuotaa sen verran että luvattomia maassa olevia pitää yrittää napata näillä tarkastuspisteillä. Karttan nämä kuitenkin on merkitty. Rajavartijat eivät antaneet kuvat aitseään missään pisteellä.

Almogordossa tsekkasimme itsemme sisälle ja lähdimme White Sandsille iltavaloille. Hiekat on maailman suurin alue lajissaan ja noin 80 km pitkä ja 50 km leveä dyynialue. Kauempaa katottuna kuin jätemaan kaatopaikka, mutta valkoinen.

Dyynien hiekka on tasaisen hienoa ja yllättävän tiivistä, jäljet juuri jäi kun kasoilla käveleskeli. Paikalliset ihmiset tulevat heikoille viettämään vapaa-aikaa, grillaavat ja lapset leikkivät dyyneillä. Laskevat mäkeä liukureilla, kuten me lumella. Tiet aurataan näköjään kuten meillä talvella.

Lopuksi, kun tulin autolle, eräät paikalliset huutelivat kuvaamaan tarantella-hämähäkkiä, joka kiipesi dyynin rinnettä. Hämähäkki oli vajaan kämmenen kokoinen.

20.10.2008 Vuoristoon apachien alueille

Aamulla startattiin heti kuuden jälkeen, suuntana Mogollon vuoriston länsipuolella oleva Apache national forest. Pienessä Virdenin kylässä viljeltiin puuvillaa. Se oli kuin pumpulia.

Cliftonin kaivoskaupungissa oli iso laakso täytetty kaivoksesta kaivetulla tavaralla. Sitä riitti. Amerikassa on kaikki suurta, täytyy jo uskoa. Mutkaisella vuoristotiellä nopeusrajoitus oli välillä 10 mailia tunnissa, 90 mailin matka kesti kolme tuntia.

Ihan hienoja vuoristomaisemia ja lehtipuut, varsinkin haavikot  olivathohtavan keltaisissa väreissä. Vuoristossa oli ollut metsäpalo, laakson molemmat rinteet oli palaneet.

Pilviäkin oli taivaalla pitkästä aikaa. Jari bongas yhden autohajoittamon jonne piti päästä. Sekanen paikka, mutta autoharrastaja löysi sieltä hyviä juttuja. Vähä painavia viedä koneessa.

Yhteensä ajoaikaa tuli 13 tuntia kunnes pääsimme Holbrookiin illansuussa Motel 6 seen taas. Hinta 50 dollaria. Ostin Arizonan tarkemman kartan, josta näkyi hyvin exitien (liittymien) numerot. Ne ovat käyttökelpoisia paikan tunnistuspisteitä ja niitä seuraamalla pysyy hyvin kartalla.

Huomenna aamusta kohti Grand Canyonia, olemme siellä viimeisen yön ja pääsemme katsomaan sekä ilta- että aamuvalot. Päivän mittaan Las Vegasiin oottelemaan kotiinlähtöä.

Vaikka aikomuksenamme oli alun perin etsiä majapaikka Show Lown kylästä, koska oli vielä valoisaa tunnin verran, ajoimme Holbrookiin asti jossa oli Motel 6.

Sieltä kampesimme kamat autoon heti aamusta suuntana reitin viimeinen kohde, Grand Canyon.

Välillä oli sopivasti tien varrella ennen Flagstaffia, Meteor Crater, jossa poikkesimme ihmettelemässä halkaisijaltaan 45 metrin möhkäleen aiheuttamaa monttua. Lähes kokonaan metallia oleva meteoriitti syöksyi aavikolle 50 000 vuotta sitten 42 000 km tuntivauhdilla. Syvyyttä kraatterilla on 165 metriä ja leveyttä 1300 metriä. Reunoilla näkyi osaksi sulaneita kivenkappaleita. Reunalla on museo, jossa oli Nasan testikapseli ja tietoa kraaterin lisäksi avaruudesta ja meteoriittien tekemistä kraatereista maapallolla. Jari kokeili tavallista kiveä ja meteriitin palasta ja kivi oli kevyttä kamaa.

Iltapäivästä sitten kävimme vielä menomatkalla Wupatki national Monumentilla. Siellä on vanhat pueblorauniot joita on entisöity mahdollisuuksien mukaan. Nykyisten Zuni ja Hopi-intiaanien esi-isät olivat muuranneet kivestä monihuoneisen rakennuksen jonka lähellä oli pari ympyrän muotoista areenaa. Niillä ilmeisesti on käyty jonkinlaisia otteluita ja seremonioita. Emme paikalla pitkään viihtyneet vaan suuntasimme viimeiselle varsinaiselle kohteelle, Grand Canyonille.

Lainaus Wikipediasta: "Grand Canyon ("Suuri kanjoni") on Colorado-joen uurtama värikäs, jyrkkäreunainen kanjoni Pohjois-Arizonassa Yhdysvalloissa. Sitä ympäröi Yhdysvaltain ensimmäisiin kansallispuistoihin lukeutuva Grand Canyon National Park.

Grand Canyon luokitellaan usein maailman seitsemän luonnonihmeen joukkoon. Kanjoni on noin 446 kilometriä pitkä, ja sen leveys vaihtelee kuudesta 29 kilometriin. Syvyys on enimmillään lähes kaksi kilometriä ja keskisyvyys 1500 metriä. Kanjonin seinät ovat valtava, miljoonia vuosia kestäneiden geologisten prosessien näyttely.

Kanjonin aluetta asuttivat Amerikan alkuperäiskansat jo kauan ennen kuin ensimmäinen eurooppalainen, García López de Cárdenas ehätti paikalle vuonna 1540. Intiaanit rakensivat asumuksiaan kanjonin seiniin. Nykyään kanjoni on suosittu vaelluskohde joko jalan, ratsain tai vesitse Colorado-jokea pitkin. Grand Canyonilla vierailee miljoonia matkailijoita vuodessa.

Kanjoni jaetaan kahteen osaan: eteläreunaan (South Rim) ja pohjoisreunaan (North Rim). Epätasainen maankohoaminen on aiheuttanut sen, että kanjonin pohjoisreuna on huomattavasti (noin 300 metriä) eteläistä korkeammalla. Tämän vuoksi myös Coloradojoki virtaa lähempänä kanjonin eteläosaa. Pohjoisreunan lämpötilat ovat korkeuden vuoksi alhaisempia, ja kovakin lumentulo talvisin on yleistä.

Kanjonin valtavat mittasuhteet aiheuttavat sen, että ilmasto ja kasvillisuus muuttuvat täysin kanjonissa syvyyssuunnassa liikuttaessa. Grand Canyonista on sanottu löytyvän kaikki Yhdysvaltain ilmastovyöhykkeet trooppista vyöhykettä lukuun ottamatta. Kun kanjonin harjalle saattaa talven aikana sataa metrikaupalla lunta, pysyy sen pohja aina lumettomana."

Ajoimme Flagstaffista suoraan tietä nro 89 josta käännyimme kanjonille vievälle teille. Ensimmäiset aavistukset tulemasta oli Little Colorado Riverin kohdalla josta pääsi tsiikailemaan kanjonin pohjalle ihan reunalta. Tällä kohtaa se on vielä suhteellisen kapea, muutaman sata metriä ja syvyyttä samoin useita satoja metrejä.

Polkujen varrella oli varoituskylttejä liskoista ja käärmeistä.

Reijo ja Jari temppuilivat reunalla, Akselin kanssa pysyttelimme reunasta kaukana. Lopuksi siinä kävi sitten niin, että Reijo kapusi eräälle jyrkänteen reunalla olevalle kivelle, josta piti häntä kuvata, mutta ei pääsyt omin avuin sieltä pois. Minun, heikkopäisen, piti mennä jeesaamaan vanhus pulasta, kun toiset olivat jo lampsineet autolle.

Polun alkupäässä oli Navajojen myyntikojuja ja lähes jokaisen kojun nurkalla liehui yksi tai useampia Yhdysvaltain lippuja.

Seuraavana oli Desert View-niminen näköalapaikka, jonka kohdalla kanjoni levisi jo useiden kilometrien laajuiseksi. Jo siinä sitä pikku ihminen tunsi itsensä vielä pienemmäksi.

Kanjoni on valtava, ei sitä pysty mitenkään käsittämään tällaisella muutaman tunnin töllistelyllä.Toisaalta kun lähes parin viikon ajan on nähty toinen toistaan hienompia ja erilaisia paikkoja, vaikutti sekin näkemään siten, että tiesi jo vähän mitä odottaa.

Toistakymmentä kilometriä leveässä kanjonissa oli hieman auerta, mutta silti iltapäivän aurinko värjäsi hienosti kanjonin erivärisiä kerrostumia.

Ihmisiä virtasi paikalle ja paikalta tasaisena virtana. Jatkoimme kuitenkin matkaa Visitor Centerin lähellä olevalle näköalapaikalle odottelmaan auringonlaskua. Sieltä kuvasinkin koko ajan siihen ast kunnes valo loppui. Rotko muutti ilmettään jatkuvasti varjojen pidetessä ja muuttaessa maisemaa. Eikä paikalla tarvinnut olla yksin. Kansainvälinen paikka. Ihmiset pyysivät ottamaan kuvia omilla kameroillaan itsestään. Japanilaisia, venäläisiä, joka käyttäytyivät kuin olisivat omistaneet paikan, ranskalaisia, saksalaisia, taiwanilaisia, korelaisia, pari buddhamunkkiakin erottui oransseissa kaavuissaaan, australialaisia, jotka olivat varsin kiinnostuneita Suomesta, sekä tietenkin amerikkalaisia. Muitakin suomalaisia kuului olevan parkkipaikalla.

- "Vittu perkeleen saatana, eikö se penkki siirry yhtään taaksepäin!"

Vaikka ihmiset ei välttämättä kieltä ymmärräkään, äänensävy kertoo tunnetilan. Voisi suomipoika vähän siistiä suutaan maailmalla.

Akseli oli espoolaiset nuorukaiset yhyttänyt ja jonkun sanan vaihtanut. Pojat olivat kolmen viikon reissulla, viikko Nykissä - Las Vegasissa ja käynti kanjonilla.

Tässä kohdalla kanjonin leveys oli 16 kilometriä ja syvyyttä 1500 metriä. Niin uskomattomat mittasuhteet, ettei niitä pysty mitenkään käsittämään. Paikalta lähti myös retkeilyreitti kanjonin pohjalle, jossa oli retkeilijöitä varten majoitusta. Hyväkuntoinen pystyy tekemään retken päivässä. Ei kuitenkaan valokuvaaja. Uskoisin että valokuvaajalla saattais mennä hyvinkin 3 - 4 päivää reissuun.

Kun ajatellaan että kanjoni on 450 km pitkä ja yli kilometrin syvä, sinne mahtuu monenlaista erilaista paikkaa. Kuinkahan tarkkaan rotko on tutkittu? Tästä saimme vähän esimakua illalla, kun Tusuyanin kylässä jossa majoituimme Hotel Grandiin, löytyi elokuvateatteri jossa esitettiin Grand Canyonista tehty elokuva.

Kysyessäni virkailijalta onko katsomisen arvoinen ja kuinka suurella kankaalla se esitetään, mies vakuutteli että tarpeeksi suurella.

Kangas oli kokoa 20 x 20 metriä ja tuolit heiluivat vapaasti eteen ja taakse. Jo nämä seikat ounastelivat, ettei ollut kyse mistään tavallisesta rainasta. Itse filmi kesti 20

minuuttia. Suuri kuva imi mukaan, että tunsi olevansa veneen kyydissä, joka pomppi ilmaan valtavissa kuohuissa. Melkoisia koskenlaskijoita. Suosittelen ehdottomasti.

Lähdimme Reijon kanssa kanjonin reunalle vielä ennen aamunkoittoa, tavoitteena kuvata auringonnousu, mutta ei löytynyt oikein hyvää paikkaa. Bensiinikin oli vähällä loppua tullessamme takaisin. Heitin Reijon hotellille ja lähdin vielä katselemaan kanjonia siihen asti kunnes hotellista oli pakko irtautua.

Yhdentoista korvilla lastasimme auton, heitimme Akselin kortit postiin ja samalla löytyi hylätyt vankkurit tien varresta. Lähellä Flagstaffia oli menossa hallittu metsäpalo, josta ilmoiteltiin tienvarsikylteillä. Amerikka on kylttien luvattu maa. Niitä riittää. Kaikesta näkee, että tehdään kaikkensa, ettei joudu vastuuseen ainakaan siitä ettei jostakin asiasta ole ilmoitettu kyltillä.

Route 66

Tämä kuuluisa tie, jota pitkin amerikkaa on rakennettu, oli oikeastaan viimeinen varsinainen kohde kiertomatkalla.

Lainaus Wikipediasta: "Route 66, U.S. Route 66 oli tunnettu valtatie Yhdysvalloissa. 11. marraskuuta 1926 perustettu Valtatie 66 oli yksi alkuperäisiä liittovaltion valtateitä, vaikka kyltit pystytettiin vasta seuraavana vuonna. Se kulki alun pitäen Chicagosta, Illinois'sta Missourin, Kansasin, Oklahoman, Texasin, New Mexicon ja Arizonan läpi päättyen Santa Monican hiekkarannoille Kaliforniaan. Reitin kokonaispituus oli 2 347 mailia (3 755 km).

Route 66 oli tärkeä vaellusreitti länteen ja vahvisti reitin varrella olleiden yhdyskuntien taloutta. Maantie toi vaurautta, ja ihmiset olivat valmiita taistelemaan tien puolesta Interstate Highway Systemin käyttöönoton yhteydessä.

U.S. 66 lakkautettiin virallisesti vuonna 1985. Tällöin päätettiin, ettei tiellä enää ollut merkitystä koska Interstate Highway System oli korvannut sen. Tiestä löytyy vielä osia nimellä "Historic Route 66". Maisemareitti kiemurtelee eri osavaltioissa Chicagosta, Santa Monicaan. Tämä jo osin käytöstä poistettu reitti on merkitty uudelleen karttoihin tällä uudella nimellä."

Seligmanin pienessä kylässä oli jätetty palanen historiaa tien varteen. Very nice!. Siinä oli pakko nakata hampurilaiset, parhaat maultaan koko reissulla. Kylässä oli turistimyymälöitä, vanhoja kauppoja ja muun muassa entiselleen jätetty parturikampaamo.

Seinät olivat täynnä käyntikortteja, kuten myös hampurilaiskiskalla. Kiskan myyjä oli varsinainen velmu. Kiertelimme kylässä vähän aikaa ja siitä jäi mukavat fiilikset. Sieltä tarttui jokaiselle myös vähän matkamuistoja.

Vanhoja kylttejä oli pystyssä tein varrella. Kylässä oli motellimajoitusta. Olis ollut mukava yöpyä tässä kylässä.

Tämä vanhana säilytetty tienpätkä, joka loppui Kingmaniin, oli hyvässä kunnossa ja mukava ajaa. Mukavat maisemat ja lopussa helkkarin pitkä suora. Taas kerran. Lähes 50 mailia.

Ennen Hooverin patoa poliisit pysäyttivät kaiken liikenteen terrorismin pelossa, meitä kuitenkin viitottiin jatkamaan. Padon kohdalla oli jättiläismäinen siltatyömaa. Pato on muistaakseni 200 metriä korkea ja 220 metriä paksu alareunastaan. Pato oli valmistuessaan vuonna 1931 ensimmäinen suuri kokonaan betonista rakennettu pato Yhdysvalloissa. Voimalan tuottama sähköenergia loistaa läheisen Las Vegasin kaupungin mainosvaloissa ja taitaa siitä sähköä virrata Los Angelesiinkin. Maksimiteho on 2074 megawattia. Padon avulla pidetään Coloradojoen virtauma tasaisena.

Ehdimme valoisan aikaan Motel 6selle MGM:n nurkalle, siis varjoon. Illalla katselemaan Vegasin valoja, Jari taisi jo mainita, että jätä jo työkalu pois ja ota rennosti.

Tavoitteena oli kuvata Bellaggiohotellin suihkulähteestä kuvasarja, josta voi työstää jonkinlaisen ohjelman silmän iloksi. Suihkulähteiden tanssi esitetään varttitunnin välein illalla puolille öin ja päivällä puolen tunnin välein. Se on upea esitys niin alhaalta kuin Eiffelin tornistakin. Mainittakoon että, Eifffelin tornista on paremmat maisemat kuin Stratosphere Towerista, jonka etualalle tulee turvatasanteen kaide. Lisäksi Eiffel on keskeisemmällä paikalla.

Seuraavana päivänä kipusimme Stratosphere Toweriin syötyämme ensin T-luupihvit. Ei paha. Tornissa Reijo ja Jari kävivät kelkassa, joka liukuu kiskoa pitkin tornin ulkopuolella. Sen jälkeen kiireetöntä käppäilyä kukin tahollaan koko päivän.

Ite etin laitakaupungilta parturin, hinta paikalliselle 10 dollaria, turistille näköjään puolet enemmän. Koreasta 20 vuotta sitten tullut parturi oli selvillä Suomen asioista. Tiesi presidentin ja pääministerin nimet. Ei ollut kuitenkaan koskaan käynyt Suomessa. Hotellien yhteydessä olevat parturit ovat luonnollisesti kalliimpia, siinä 50 dollarin kiepukoissa.

Risteyksessä vankkatekoinen tumma kaveri keikutteli huutokauppailmoitusta. Yllättävän paljon täällä käytetään kilpihommissa elävää työvoimaa. Niin tietöissä kuin muuallakin. Tämä kaveri keikutteli kilpeä jatkuvasti paikan ohi mennessä ja vajaan tunnin päästä palatessa tahti jatkui samanlaisena. Kuvan napattuani hän irroitti sen verran otettaan, että moikkas. Sitten taas kilpi keikkui entiseen tahtiin. Kieltämättä kiinnittää huomiota.

Pakkasimme tavarat seuraavan aamun aikaista lähtöä varten valmiiksi ja lähdimme vielä viimeisen kerran ihmettelemään Las Vegasin sähkönkulutusta. Tallustelin aamuyölle asti ja torkahdin tunniksi, ennenkuin kävin soittamassa taksin. Kamat mahtui juuri ja juuri taksiin. Koneessa torkahdin Vegasin ja JFK:n välillä ehkä tunnin, mutta vastaavasti JFK - Helsinki välin nukuin kokonaan. Junamatkalla Joensuuhun yritimme kaikki pysyä valveilla. Kotona piti illalla ponnistella kovasti, ettei sammunut ennen normaalia nukkumaanmenoaikaa. Tällä tavalla aikaerosta toipuminen meni ohi kuin huomaamatta. Nyt tätä kirjoitellessa on ihan normaalit fiilikset, jollei aikaero-oireet tule viiveellä, katotaan nyt. Yksi kokonainen vuorokausihan matkustamisesta on kulunut.

Kilometrejä kertyi vuokra-autolla noin 4800 km + matkat lentäen Sacramentoon ja takaisin 1960 km sekä Tapanin autolla noin 850 km.

Kiitokset Jarille, Reijolle ja Akselille erinomaisesta matkaseurasta sekä Tapanille majoituksesta sekä asiantuntevasta opastuksesta sekä tietenkin Tapanin ja Johnin perheen valmistamista juhla-aterioista. Kohtuullisen tiukka ohjelma oli ainakin ajamisen puolesta, mutta vastaavasti kohteilla oli aikaa ihan mukavasti. Kohteita oli runsaasti, mutta kun lähdetään tämäntyyppiselle matkalle, mielestäni aika pitää käyttää tehokkaasti ja se onnistui nappiin. Mukavaa oli seurata Reijon ja Akselin upeasti toimivaa isä - poika suhdetta.

Kiitokset myös kaikille kommentteja jättäneille, mukavahan se, kun tiesi että matkan edistymistä seurataan kotisuomessa.

Suurin kiitos kuitenkin kotiväelle hienosta suhtautumisesta matkan suunnitteluhetkistä lähtien. Internetin ja Google earthin äärellä saattoi vierähtää huomaamatta pitkäkin tovi. Ilmeni joskus etten ollut muusta ympäristöstä tietoinen. Nyt vierähtää puolestaan kuvien parissa pitkät tovit.

Läppärin näyttö on niin surkea, että vasta täällä kotona huomasin että jotkut kuvat on ihan liian tummia. Yritän uusia ne sinne pikimmiten ja täydennän puuttuvat. Kuvia tuli lähes 7500 jotka tallensin koneelle. Toki niistä on suuri osa ns. infokuvia, kuvia paikanimikylteistä, exit-kylteistä, tiennumeroista, maastotyypin muuttumisesta yms. joista on helppo hahmottaa myöhemminkin kuinka matka eteni.

Lopuksi yhteenvetona joitakin asioita, jotka voivat helpottaa mahdollisesti matkustusta USA:ssa.

Skannaa kaikki matkustusasiakirjat ja tallenna muistitikulle tai ota kopiot.

Jos lennon vaihto on JFK:lla, 2 tuntia riittää mainiosti, ainakin jos kone tulee suoraan Suomesta. Maahantulopuhuttelu kesti meidän kohdalla noin 4 minuuttia sormenjälkien skannaus mukaan lukien. Minulta kysyttiin vain, kuinka pitkään aion maassa olla. Terminaalista toiseen pääsee kätevästi Airtrainilla. Varmistaa vain sen että nousee oikeaan Airtrainiin, joka kiertää pelkästään terminaalien välillä. Se on nopea kulkupeli. Kentällä on selkeät opasteet joka paikkaan.

Matkatavarat on syytä pakata todella huolellisesti, varsinkin jos on helposti särkyvää tavaraa. Oma laukkuni kahva oli särkynyt käsittelyssä ja tulli oli penkonut elektroniikkaa ja kameroita sisältävän laukun. Onneksi oli pakattu pehmustettuun kovamuoviseen erikoislaukkuun. Käsimatkatavaroihin kaikki mahdollinen arvotavara jos vain paino sallii. Kannattaa huomioida myös että mennessä Finnairilla laukun paino saa olla 32 kg mutta Deltalla pois lähtiessä painorajoitus on 50 paunaa eli noin 22 kg kieppeillä. Mulle pois tullessa tuli ylipainomaksua yllättäen 150,00 dollaria kun elekrtoniikkalaukulle kertyi painoa 62 paunaa.

Matkavakuutukset on syytä olla kunnossa, terveydenhoito ei ole ilmaista USA:ssa.

Koneessa jaetaan vielä ainakin toistaiseksi käsin täytettävät maahantulokortit. Videolta tulee selkeät ohjeet niiden täyttämisestä ja ei ne ilman videotakaan ole ylivoimainen tehtävä käyttää. Lentoemot neuvovat tarvittaessa. Se taitaa mennä tulevaisuudessa internetin kautta tehtäväksi, nykyään on jo mahdollista tehdä netin kautta, mutta ei pakollista. Kortin huolellinen täyttäminen ja pitäminen siistinä nopeuttaa maahantuloa.

Ajokortin lisäksi riittää ns. USA-liite, sen saa autoliiton toimipisteestä, hinta 14 euroo. Kansainvälistä ajokorttia ei välttämättä tarvita.

Käytimme lähes ainoastaan osavaltiokarttoja, niillä pärjäsi erinomaisesti. Niiden reunoilla on kaupunkien tarkemmat kartat ja ohitustiet. Tosin kaupungeista on hyvä hommata varsinaiset kaupunkikartat, jos meinaa niissä enemmän seikkailla. Kaupunkeihin ajaminen on hyvä ajoittaa päivänvalon aikaan, pimeän valomeressä tottumattoman on yllättävän vaikea erottaa tiemerkintöjä. Nopeus on vilkkaassa liikenteessä aika kova.

Valtateillä rajoitukset 75, 65 mph, pienemmillä teillä 55 mph ja 45 mph, taajamissa 35 mph. Koulujen kohdalla on yleensä vieläkin hitaammat rajoitukset. Punaisilla saa kääntyä oikealle.

Metka erikoisuus on risteys joissa kaikilla on pysähtymisvelvollisuus, jatketaan siinä järjestyksessä kun ristykseen saavuttiin.

Autolla on helppoa suunnistaa kaupunkien ohimenoteillä pelkän kartan avulla, kaikki exit-liittymät on merkitty karttaan numeroilla ja niistä ilmoitetaan hyvissä ajoin ennakkoon. Jos valtatien varrella on gas tai food-paikkoja, nekin ilmoitetaan ennakkoon exit-numerolla. Risteyksissä on tiennumerot ja nuoli west, east, south tai north. Kaikki suuremmat valtatiet kulkevat itä - länsisuunnassa parilliset numerot, pohjois - eteläsuunnassa parittomat numerot. Navigaattoriin emme täysin luottaneet kaupunkipaikoissa, ei varmaan ollut tehty viimeisiä päivityksiä. Mutta sillä oli näppärä poimia parhaillaan alla olevan tein numero ja kaupungissa katsella ennakkoon sivukatujen nimiä. Kaupunkipaikoissa on hyvä olla kartanlukija joka on selvillä mahdollisimman hyvin minne pitää kääntyä ja kuinka kaukana seuraava risteys tai exit-kyltti on.

Huomioitavaa on myös se, ettei autossa saa olla edes avattua alkoholipulloa. Siitäkin saattaa napsahtaa rattijuopumussyyte. Onkohan siinä yksi syy miksi navajoreservaatissa oli tien varret täynnänsä tyhjiä pulloja ja sirpaleita. Toinen syy lienee se ettei reservaattiin saa viedä alkoholia, muuta kuin päässä ja mahassa.

Vuokra-auto kannattaa kuvata ennen käyttöönottoa, varsinkin jos siinä on joitakin vaurioita, niistä lähikuvat sekä siten että virkailija näkyisi kuvassa. Saharahotellilla ei virkailija kyllä persettään tuolista nostanut. Eikä ollut aikoihin nostanutkaan. Totesi vaan että ei sillä ole väliä vaikka auto olisi ihan muusina, siinä on vakuutukset... Dollar Rent, mikä oli meidän automme vuokraaja, pitää autoissaan vakuutukset, jotka kattavat vahingot 1 miljoonaan dollariin asti, kaikki muu on vakuutettu paitsi pohja, tuulilasi ja renkaat. Niillekin saa otettua vakuutuksen. Auton vuokrasimme eautovuokraamon kauttta, sieltä saa virka-aikana palvelua suomeksi. Toimi hyvin. Auto kannattaa kuvata myös luovutettaessa.

Meillä oli invertteri mukana ja jonkun verran Akseli ja Reijo kuviaan matkan aikana käsittelivät, ottivat virran läppäriin vehkeen kautta. Invertteriäkään ei välttämättä tarvita jos on mukana muunnin, jolla saa virran tupakansytyttimen pistokkeesta. Akut yms. saa ladattua majapaikoissa, kunhan on adapteri ja jatkojohto, jossa on tarpeeksi pistokkeita. Itse seurailin mieluummin maisemia.

Motellit on halvempia mitä kauempana on turistikohteista. Jos joutuu yöpymään lähellä kohdetta, kannattaa varata se netistä tai jos samaa ketjua jossa edellinen yö, virkailija tiskillä kyllä soittaa varauksen. Nettivarauksessa on se huono puoli, että sitä on hankala muuttaa tiskillä, jos tulee muutoksia suunnitelmiin.

Motelli 6 ketju osoittautui hintalaatusuhteeltaan sopivaksi. Myös Motel 8 on myös. Niiden motelliluettelot saa kyseisestä respasta. Selkokielistä luettavaa.

Jos on aikomus käydä kansallispuistoissa, on järkevää hankkia heti ensimmäisen portilta passi, jolla pääsee joka puistoon. Kattaa muistaakseni ainakin 4 hengen sisäänpääsyn. Maksaa 80,00 dollaria. Muuten sisäänpääsymaksut heiluu 15 - 20 dollaria / nenä. Passi haukkuu hintansa kuin naapurin koira.

Matkalla kannattaa napsia kuvia liikkuvasta autosta paikannimistä, tiennumeroista, liittymistä yms. asioista jotka auttaa hahmottamaan matkankulkua myöhemmin kuvanottoaikojen perusteella. Jos on käytössä useampia kameroita samalla kuvaajalla, päivitä kaikkiin kameroihin yhtä aikaa oikea aikavyöhyke. Näin saat kuvasi helpommin aikajärjestykseen ja niitä on helpompi hallita.

Pieni usb:stä virran saava lisäkiintolevy mukaan varmuuskopioita varten.

Aikaeroon voi valmistautua ennakkoon jos mahdollista yrittämällä valvoa matkustusta edeltävän yön ja nukkumalla sitten matkalla, jos pystyy. Varmaan yksilökohtaisia eroja löytyy. Omalla kohdalla toimi hyvin.

Hyvä opas on Suomi - Amerikka Yhdistysten liiton julkisema Welcome to America - Käytännön Yhdysvallat matkaopas.

Topi Ylä-Mononen

Joitakin tärkeitä puhelinnumeroita:

Suomen edustusto
Embassy of Finland
3301 Massachusetts Avenue N.W.
Washington D.C. 20008
U.S.A
Puh. +1-202-298 5800
Fax: +1-202-298 6030
Sähköposti: sanomat.was(at)formin.fi
Kotisivu: www.finland.org

Yhteystiedot: Suomen pääkonsulaatti, Los Angeles
Consulate General of Finland
1801 Century Park East, Suite 2100
Los Angeles
CA 90067
U.S.A
Sähköposti: sanomat.los(at)formin.fi
Puh: +1-310-203 9903
Fax: +1-310-203 9186
Kotisivu: www.finland.org